Kaspian meri – Teheran

Kuski oli tilattu yhdeksitoista, joten aamulla oli runsaasti aikaa. Aamiainen oli hotellin muuhun tasoon nähden surkea (tosin tästä oli kahta mieltä) ja kallis (40$ eikä siis sisältynyt huoneen hintaan). Aamutoimien jälkeen menimme rannalle kävelemään kauniiseen auringon paisteeseen. Kuvasimme mandariinia rannalla, kalastajia sekä muita rannalla kulkijoita.

Uloskirjautuminen oli varsinainen sotku eikä meille ole vieläkään oikein selvinnyt mistä loppujenlopuksi maksoimme. Huoneethan oli maksettu etukäteen mutta siitä huolimatta jouduimme maksamaan 74$ lisää. Kun respan englannin osaaminen oli korkeintaan välttävää ei asian selvittämisestä tullut mitään, joten olimme lopulta tyytyväisiä, että saimme passit lunastettua takaisin noinkin halvalla. Iranissa passit jätetään vastaanottoon vierailun ajaksi varmistamaan ettei kukaan häivy maksamatta.

Auto suuntasi kelan kohti Amolia ja sieltä Teheraniin eli palaisimme eri tietä. Perryn saamien tietojen mukaan tie olisi kohtuu tasainen ja tylsä. Tämä tosin osoittautui täysin vääräksi, sillä tie kiermurteli uskomattomissa vuoristomaisemissa, lumihuippuisten vuorten keskellä. Photostop eli pysähtyminen kuvien ottamista varten tuli kuskille varmasti tutuksi…

Vuorten eteläpuolella sää muuttui hieman pilvisemmäksi mutta kuvattavaa riitti silti. Lounasta syötiin talviriehakeskuksessa noin 50km ennen Teherania. Paikka oli varsin hämmentävä kokonaisuus Teheraniin vievän tien varressa. Paikassa oli vierivieressä hät’hättää kyhättyjä ”ravintola” kojuja, joita lämmitettiin isoilla öljykamiinoilla. Silti ”sisällä” istuttiin kaikki vaatteet päällä, sillä rakennelmat eivät olleet suomalaista torikatosta kummempia. Ruoka tehtiin tienvarressa ulkona olevissa hiiligrilleissä eli tarjolla oli kuinkas muuten kuin kebabbia.

Paikassa oli paljon ihmisiä nauttimassa talven riennoista lasketellen, pyllymäkeä laskien tai vaikka lumisotasilla. Keskuksessa oli ainakin viisi hissiä ja rinteet olivat aloittelijalle sopivat. Merkillepantavaa oli Suomessa niin tyypillisen varusteurheilun puuttuminen. Mäkeä laskettiin nappaskengissä ja farkuissa välittämättä yhtään, että kastuu läpimäräksi kosteassa lumessa. Ei voinut kuin hämmästellä.

Matka jatkui kohti Teherania ja jonkin aikaa vuorelta tultiin alas sellaista kyytiä että korvat paukkui ja heikompia hirvitti. Paikallinen tapa on näet sulkea vuoristosta tulevat tiet alhaalta ylös päin muutamaksi tunniksi, että vuorilla olevat ihmiset saadaan kohtuu ajassa alas. Viikonloppuisin vuoristoon siirtyy valtavat määrät ihmisiä ulkoilemaan ja paluuruuhkat kiharaisilla vuoristoteillä ovat vertaansa vailla. Olimme tarkoituksella liikkeellä ennen pahinta ruuhkaa, joten pääsimme alas nopeasti. Tien ollessa yksisuuntainen autot syöksyivät alas nyt nelikaistaiseksi muuttunutta serpentiiniä. Paikalliseen ajokulttuuriin kuuluu, että jos on tyhjään, niin sitten mennään… Ohituksen olivat henkeäsalpaavia ja ei voinut kuin ihmetellä, että kaaharit yleensä pysyvät tiellä. Meidän kuskimme onneksi kurvaili ihan kohtuuden rajoissa (toim.huom.)

Alhaalla laaksossa meno rauhoittui liikenteen määrän kasvaessa ja loppumatka sujui jouhevasti. Asunnolla pakkasimme ja latasimme akkuja tulevan yön lentoa varten. Lentokenttä kyyti tuli puoliltaöin. Matkaan oman lisänsä toi Lauran pahoinvointi. Valitettavasti kaikki ei osunut muovipussiin, joten housuja vaihdettiin lentokentälle menevän moottoritien varressa. Lento lähti lähes ajallaan ja meni nukkuessa nopeasti. Vaihto Frankfurtissa sujui myös hyvin ja Suomeen saavuimme jotakuinkin aikataulussa aurinkoiseen talvipäivään. Viljasella kotiin ja lumitöihin.