Esfahan (2.3.2010)

Aamiaishuone oli upea, mutta aamiainen itsessään vain ok. Lähdimme liikkeelle 9.30 ja suuntasimme ensin heiluville minareeteille, Manar Jombaniiin, jossa on Abu Abdullahin hauta 1300-luvun lopulta. Tasatunnein joku kiipeää toiseen minareettiin ja alkaa heiluttaa sitä, jolloin molemmat minareetit huojuvat puolelta toiselle.

Minareeteilta sarahustralaisten ”hiljaisuuden torneille”, Ateshkadeh-ye Esfahan:lle, joka on ainoa Esfahanissa säilynyt sarahustralaisten temppeli. Melkoinen kiipeäminen ja Laura jäi viisaasti puoliväliin ihailemaan maisemia, kun me muut rymysimme sileäksi kulunutta savipolkua ylöspäin liukkailla kaupunkikengillämme. Alastulo olikin sitten haastavampaa. Kaupunkimaisemat oli mitä oli, mutta näimme ainakin kyyhkystorneja, joita Esfahanin alueelle on vuosisatojen saatossa rakennettu yli 3.000 kpl ja jossa jokaisessa on voinut olla noin 14.000 lintua. Miksikö kyyhkystorneja? Kyyhkysten ulostetta käytettiin lannoitteena, siksi.

Takaisin kaupunkiin ajoimme Zayandeh-joen vartta pitkin ja näimme paitsi hedelmätarhoja ja orvokkitaimitarhoja, myös pöytäliinojen käsittelypaikan. Joen varteen tuodaan paksut, luonnonväreillä painetut pöytäliinat. Ensin ne liotetaan kylmässä vedessä, jonka jälkeen niitä keitetään valtavassa padassa kiehuvassa vedessä moneen kertaan, välillä lisätään jotain väriainetta, joka tekee pohjaväristä luonnonvalkoisen. Lopuksi liinat vielä huuhdotaan kylmässä jokivedessä ja näin värit on saadaan pysymään pöytäliinoissa. Liinat kuivataan tietysti valtavalla pikkukivikentällä joen rannalla maahan levitettyinä. Ostimme yhden liinan lisää jo Yazdista ostamiemme kolmen lisäksi, 25 $.

Esfahanin läpi kulkeva Zayandeh-joki tekee koko kaupungista jotenkin sympaattisen ja hillityn. Jokea ylittää 11 siltaa, joista 6 on uusia ja loput 5 satoja vuotta vanhoja eikä niitä pitkin enää saa autoilla kulkea vaan ne on pyhitetty jalankulkijoille. Ensimmäinen silta, jolla pysähdyimme oli Pol-e Marnan, seuraava Pol-e Si-o-Seh, jonka yli ylitimme joen sillä välin kun oppaamme ajoi toista siltaa pitkin auton yli. Si-o-Seh on 298 m pitkä ja se on rakennuttu 1600-luvun taitteessa. Si-o-Seh toimii paitsi siltana, myös patona.

Siltojen ja lounaan jälkeen menimme Jolfa-alueelle, joka on ollut armenialaisten aluetta sen jälkeen kun Shaahi Abbas I siirrätti armenialaiset Jolfan-kaupungista Esfahaniin ja alue nimettiin Uusi-Jolfa:ksi. Abbas halusi armenialaiset kaupunkiin, koska he olivat taitavia kauppiaita, tulkkeja ja taiteilijoita. Armenialaisten kristinuskoa kunnioitettiin, mutta heidän täytyi pysyä omalla alueellaan erillään muslimeista. Kävimme Vank-katedraalissa (Kelisa-ye Vank), jossa oli upeita seinämaalauksia satojen vuosien takaa – harmi, että valokuvaus oli kokonaan kielletty sisätiloissa ja joka paikassa oli vahdit, jotka myös katsoivat, että sääntöä noudatettiin. Katedraalin yhteydessä on museo, jossa on satoja vuosia vanhoja, käsin kirjoitettuja kirjoja, lähinnä raamattuja ja virsikirjoja. Museossa oli jonkin verran myös tarve- ja koriste-esineitä sekä maalauksia ja mattoja. Ihmeellisin asia oli kuitenkin hius, jonka pintaa on kirjoitettu jonkun psalmin ensimmäinen säe timanttiterällä, joka on 20 kertaa ohuempi kuin hius, jolle se on kirjoitettu. Teksti oli täysin selvää ja luettavaa – mikroskoopin avulla.

Armenialaiselta korttelilta menimme Ali Qoli Aga-kylpylämuseoon, jossa esiteltiin iranilaista kylpyläkulttuuria. Tuntuu käsittämättömältä, että kylpylöiden on annettu rapistua ja niiden toiminta on lähes kokonaan loppunut. Kylpylässä tapasimme iranilaisen perheen, joka paitsi halusi kuvata meitä, oli myös erittäin kiinnostunut suomalaisista saunoista. Oli heillä ihmettelemistä siinä, että perheet käyvät saunassa yhdessä tai siinä, kun kerroimme miten savusauna toimii, tai siinä, että saunasta saatetaan mennä alasti (!) omalle pihalle lumihankeen kierimään tai avantoon uimaan tai siinä, että saunassa voi olla yli 100 astetta kuumaa. Toivottelimme heitä tervetulleiksi Suomeen saunomaan :).

Seuraavaksi suuntasimme ihmettelemään Iman-aukiota (Naqsh-e Jahan Square), joka on paitsi valtavan suuri (toiseksi suurin aukio maailmassa heti Pekingin Tiananmenin jälkeen, Imam-aukion koko on 512 x 163 m), myös vaikuttavan kaunis. Aukion keskellä on valtava suihkulähdeallas, sen ympärillä viheralueita ja pari kierrosta kävely- tai heppavaunuteitä. Aukion laidoilla ja pohjoisosassa on basaarialueet, joissa kävimme ostamassa kamelinluisia, käsinmaalattu korurasioita ja sen jälkeen teelle. Jos oppaamme olikin ”hieman omaperäinen ja omaehtoinen”, niin tässä kohtaa hän yllätti meidät täysin. Menimme tea-houseen, jonne löytää tällä ohjeella: ”Lähde Imamin aukiolta Hafez-st. pitkin aukiolta pois, käänny lähes heti pienen kujan kautta pihaan, joka on täynnä krääsää ja erilaisia työpajoja. Teehuoneen sisäänkäynti on pihan vasemmassa kulmassa, josta laskeudutaan portaat alas. Etuosa naisille ja pariskunnille, verhon takana oleva osa miehille.” Aivan uskomaton paikka. Joka paikka on täynnä vanhaa tai vähemmän vanhaa krääsää, lähinnä erilaisia lamppuja ja varjostimia. Vesipiiput palavat joka pöydässä ja ihmiset vaan viihtyvät ja viettävät aikaa. Ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka.

Kuten mainittu, oppaamme Esfahanissa oli meidän mielestä vähän outo. Hän ei syö juurikaan lihaa, ei juo virvoitusjuomia (paitsi tietysti alkoholitonta, mielellään ananaksella maustettua olutta, joka on hyväksi hänen munuaisilleen :) ), ei juo teetä (”joka on huonoa terveydelle, paitsi vihreä tee”), ei toisi omia, 15- ja 17-vuotiaita poikiaan teehuoneeseen, ei suostunut ottamaan matkalaukkuamme autoon ennen kuin faktisesti lähdettiin lentokentälle, vaikka sitten jouduttiinkin istumaan ruuhkassa ylimääräistä aikaa jne.

Teen jälkeen ajoimme Khaju-sillalle, joka loisti upeana iltavalaistuksessa. Olimme melkoisen syväjäässä, sillä emme aamun auringonpaisteessa ymmärtäneet, että jossain vaiheessa päivällä olisi kylmä, illasta puhumattakaan kun aurinko oli laskenut. Kuvia ja lisää kuvia, jonka jälkeen pyysimme opasta viemään meidät hotelliin, jossa tankkasimme lisää vaatetta päälle ja jatkoimme saman tien syömään samaan italialaiseen ravintolaan, jossa olimme käyneet edellisiltanakin. Ruokakulttuuri Iranissa ei ole äärettömän monipuolinen, on kebabia tai kebabia, tai sitten jotain mössöpataa. Ruoka on ihan hyvän makuista ja varsinkin alkusalaattien tuoreus ja raikkaus oli todellinen yllätys meille. Mutta varsinkin Laura kaipasi vaihtelua jatkuvan riisin ja (kana-)kebabin syöntiin, joten silloin tällöin armahdimme ja söimme pizzaa tai pastaa.