Kebnekaise, takaisin Helsingissä

Perillä Helsingissä sunnuntaiaamuna 13.7.2008 klo 7.15 pääsi pari ärräpäätä. Olimme jättäneet Mersun Paavo Nurmen patsaalle, vaan nyt oli koko parkkipaikka tyhjä! Ei voi olla totta! Siirtokehotus nökötti parkkipaikan kupeessa, mutta ei se siinä silloin ollut kun auton sinne jätimme. Siinä sai Heidi ihmettellä mistähän kulkupelin löytäisi, kaupungin autojensiirtoyksikössä oli vain puhelinvastaaja, joka kertoi, että puhelimeen vastataan arkisin klo 8.30 – 16.00. Kovin pitkälle ei voinut autoa lähteä etsimäänkään kun jaloissa oli 2 rinkkaa, 2 reppua, 2 paria kumisaappaita, 2 kiipeilysauvat, lumilapio… Onneksi taksi tuo ja taksi vie ja autokin löytyi maanantaiaamuna Vauhtitien parkkipaikalta, ikkunassa 40 € pysäköintisakko.

Summa summarum – viikko oli fantastinen. Kaikesta arkisesta ja normaalista pääsi totaalisen irti. Päivät olivat tarpeeksi pitkiä ja vauhti sopivaa. Liikkumaan pääsimme erilaisissa ja eritasoisissa paikoissa – uskomme, että olisimme pärjänneet kiperimmissäkin kohdissa. Juha olisi edelleen ykkösvalintamme kouluttajaksi, vaikkakaan hän ei pettymyksemme tainnut ottaa Hannun Toppstuganilla antamia vihjailuja tosissaan (Juha tietää mitä)… Toiste emme varmaan Kebnelle mene, se olisi tähän reissuun verrattuna takuuvarmasti pettymys. Myöskään Mount Blanc ei sytytä, lähinnä sieltä kuultujen massaturismijuttujen jälkeen. Kiipeilyä voisi kyllä jatkaa, samoin jäätikkö- tai talviolosuhteissa retkeilyä. Aika näyttää.

Varusteet meillä oli melko kohdallaan, suurimpana puutteena oli Hannun kotiin jäänyt kuoritakin huppu. Varsinkin jos tuulta, vettä, räntää ja lunta olisi tullut enemmän, olisi ollut pulassa ilman huppua. Seuraavaksi puutoslistalla oli kumihanskat, sellaiset kalastajasormikkaat, jotka saa vedettyä vaikka toisten hanskojen päälle. Muutaman pyykkipojan olisi jaksanut viedä ainakin leirille päin, niillä olisi saanut ne läpimärät sormikkaat ja villasukat kuivumaan teltan katosta. Mukava lisätarvike, jos painorajat antavat myöden olisi ollut keittiöalusta (muovia/vaneria), jonka päällä keitin olisi pysynyt suorassa eikä uponnut aina lumeen ja jonka päällä olisi saanut tehdä niitä eväsleipiä. Ja vielä se camelback tai vastaava juomasysteemi sekä teltan absidiin pitkät kiinnityskepit.

Varusteita uusittaessa tulee vaihdettaviksi lisäksi liian väljät säärystimet tiukemmin istuvaan malliin ja kangaspintaisten coretex-vaelluskenkien vaihto nahkapintaisiin, jotka hyvin rasvattuna kestivät viikon kuivina kun taas kangaspintaiset päästivät veden läpi kolmantena päivänä eivätkä sen jälkeen enää reissussa kuivuneet.
Uudestaan samanlaiselle reissulle emme ottaisi: Hannun pinnalta kastuvaa (ja painavaksi muuttuvaa) ”kuoritakkia”, Hannun ison tilan vievää untuvatakkia (untsikka sinänsä oli tarpeellinen), Heidillä lainassa ollutta jättikokoista ja tonnin painavaa talvimakuupussia (Heidi ainakin olisi selvinnyt ohuemmalla ja vaikka core-pussilla täydennettynä), valitaan kevyemmät kumpparit ja kameran pitkä putki jätetään kotiin. Lisäksi punnitaan teltta uudestaan kuivana ja mietitään onko Savotan putkirinkka ihan oikeasti yes-juttu ja mitenkä kameralaukkua saisi kuljettua niin, että kamera on helposti saatavilla, mutta laukku ei ole koko ajan tiellä tai hakkaa selkää, kylkeä, vatsaa.

Porukka oli todella mukavaa, vaikkakin juttua tuli pidettyä lähinnä oman köysistön jäsenten, viereisten telttojen asukkaiden sekä bussissa vieressä istuneiden kanssa. Osallistujista noin 1/3 oli naisia, ikähaitari oli n. 20 – 55 vuotta, toki painottuen sinne 80-luvulla syntyneisiin. Itse koulutus oli korkealaatuista, asiantuntevaa ja turvallista – silti tylsyydestä tai jäykkyydestä ei ollut tietoakaan. Me nelikymppiset olimme vanhimmasta päästä…taitaa tuo kiipeily olla nuorten ja huimien laji…

Jätä kommentti