Maanantaina 7.7.2008 aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olimme alustavasti suunnitelleet Kebnen huiputusta tälle päivälle, mutta sinne oli lähdössä 7 muuta köysistöä ja edellispäivän odottelukokemuksesta viisastuneina päätimme lykätä Kebnevalloituksen tiistaille. Heidi oli herännyt klo 5 migreeniin ja vaikka oli ottanut lääkkeet niin aamu oli hirveä. Ylös ei punkasta päässyt ennen kuin klo 8 hän pakotti itsensä nousemaan ja oksentamaan kerran ja vielä toisenkin. Pakkosyöntinä puuroa, lisää lääkkeitä, hiljaa hengitystä… Hannu teki aamiaisen ja laittoi kaikki kamat valmiiksi – eväät, juomat, taukovaatteet… Pitkän harkinnan jälkeen Heidi päätti lähteä muiden mukaan.
Hommahan menee niin, että jos yksikin köysistön jäsen joutuu syystä tai toisesta palaamaan leiriin, joutuu koko köysistö tulemaan mukana – kukaan ei kulje jäätikköalueella yksin ilman köysistön varmennuksia. Aamun vauhti ei onneksi päätä huimannut, sillä joukkoa veti ryhmän pienikokoisin nainen, Pirjo, ja askelmat ylämäkeen oli lyhyitä (onneksi). Reilun tunnin tarpomisen ja lumivyöryn näkemisen jälkeen saavuimme 3some-reitin juurelle ja edessämme nousi 60° lumirinne, jota lähdimme nousemaan tarkkaan askeltaen. Lumen loputtua keräännyimme varmistukselle pienehkölle lipalle, jossa pidettiin tauko jäärautojen riisumiseksi ja veden hörppäämiseksi. Koska lähes koko ajan hikoili, vaikka päällä oli vain urheilupaita, tuntui, että juominen jäi liian vähälle. Camelbak olisi varmaan oiva ratkaisu, sillä reppua ei kerta kaikkiaan voinut irrottaa missä vain tai milloin vain.
Kiipeäminen 3some:a pitkin Kebnepaktelle (1982 m) oli pääasiassa muuten helppoa, mutta yläpuolella kiipeävän oli varottava tiputtamasta irtokiviä alhaalla tulevan niskaan ja sen alempana tulevan oli varottava niitä kiviä, joita yläpuolella kiipeävä väkisinkin alaspäin tiputti. Välille olimme melkoisessa kivisateessa… Jos olimme tähän mennessä tottuneet varoittelemaan toisiamme railoista huutamalla ”railo”, niin nyt kuului vähän väliä ”kivi”, eikun ”KIVI”. Pienimmät kivet olivat tikkuaskin kokoisia, nyrkin kokoisiakin tuli ja päivän aikana saimme pari jalkapallon kokoista murikkaa tippumaan vaarallisesti. Hannu tuli köysistön viimeisenä ja keräsi varmistukset pois. Ylösnousussa oli vain yksi hieman haastavampi kohta, jossa oikeasti joutui miettimään, mihinkä jalkansa ja kätensä asettaisivat, koska suoraan edessä, niin hyvin tarjolla oleva liuskekivi oli aivan irtonainen, eikä siitä voinut ottaa tukea. Silloin viimeistään Heidille tuli fiilis, että kalliokiipeily on kivaa! Lähes huipulla (1950 m) pidimme tauon ja söimme lounaan noin klo 16.00 ja ihailimme joka suuntaan avautuvia maisemia. Länteen ja pohjoiseen katsoessa näki lumirinteisiä vuoria silmän kantamattomiin ja edellispäivänä valloittamamme Nippe oli säälittävän pikkuinen siinä alapuolellamme.
Lumiharjannetta pitkin kuljimme Halspassetin kohdalle ja laskeuduimme kivilohkareikkoa pitkin sen ”satulaan”. Jyrkkää lumirinnettä laskeutuminen alas köysistönä oli jollekin pelottavaa, joku muu taisi olla hieman väsynyt päivän koitoksista ja jollekulle alastulo oli rentouttavaa ja helppoa askeltamista. Päivän pituus reilut 10 tuntia, joten iltatoimien ja illallisen (mummon muusi, viherpippurikastike, jauheliha) jälkeen uni maittoi jälleen. Edellistäkin upeampi päivä, tosin Heidiä harmitti märiksi kastuneet vaelluskengät.
Nejännen päivän kaikki kuvat galleriasta
